Ajatuksia työstä

Huh-huh, nyt on ensimmäinen työviikko takana ja täytyy myöntää että mielialani on ollut töissä kaikkea muuta kuin positiivinen. Olen yrittänyt suhtautua työhöni positiivisesti ja löytää työstä positiivisia puolia, mutta se on ollut aivan äärettömän vaikeaa. Varsinkin nyt kun lomani aikana oli tapahtunut isoja muutoksia ja niiden vuoksi kaikkien pinna on ollut kireällä pitkin viikkoa. Työssä on ollut aiemminkin kiire, mutta nyt kiire on lisääntynyt entisestään muutosten myötä eikä helpotusta ole näkyvissä ainakaan lähitulevaisuudessa.  Mitä pidemmälle viikko eteni, sitä huonotuulisemmaksi kävin. Nyt alan olla sellaisissa tunnelmissa että en enää edes jaksaisi yrittää suhtautua työhön positiviisen kautta...

En pidä työstäni ja olen tiennyt jo pitkään että en voi jatkaa siinä loputtomiin. Olen sitä mieltä että työnteon tulisi olla kivaa. En halua tehdä työtä jolla ei ole mitään tarkoitusta, joka tukahduttaa luovuuden ja vie elämästä ilon. En halua elää vain viikonloppuja ja lomia varten, haluan nauttia jokaisesta päivästä. Uskon että se on mahdollista, kunhan vain saa tehdä työtä sellaisten asioiden parissa jotka aidosti kiinnostavat.

Olen jäänyt nykyiseen työhön ainoastaan rahan takia. Haaveilin salaa jostakin toisesta alasta jo siinä vaiheessa kun valmistuin, mutta koska en tuolloin vielä tiennyt mikä tuo toinen ala voisi olla, päädyin koulutusta vastaavaan työhön. Vähitellen oma kiinnostuksen kohde on alkanut selkeytyä ja olen kulkenut pienin askelin kohti tuota omaa juttuani. Tuo uusi suunta vaatii kuitenkin vielä työstämistä ja se tarkoittaisi käytännössä yrittäjäksi ryhtymistä. Olen tosi innoissani, koska ala tuntuu ihan omalta. Mutta samaan aikaan olen myös peloissani, koska siihen liittyy niin paljon epävarmuutta.

Kun tylsä työviikko herätti minut pohtimaan näitä asioita, havahduin. Tajusin että jos minulla olisi rohkeutta, voisin hypätä vaikka heti omilleni. Helppoa se ei tulisi olemaan, mutta mahdollista. Mutta juuri rohkeutta minulta vielä puuttuu. En uskalla hypätä tyhjän päälle tässä taloustilanteessa, kun on lainaakin. Haluaisin uskoa siihen että elämä kantaa, että asiat järjestyvät tavalla tai toisella. Ja hypätä luottavaisin mielin. Mutta en koe olevani valmis, en uskalla vielä luottaa. Ja eihän se olisi  j-ä-r-k-e-v-ä-ä, sanovat läheiseni. Mutta kaikkia asioita ei voi ajatella vain järjellä, järjellä ajateltuna minun kannattaisi pysyä nykyhommassa. Mutta jos sen hintana on jatkuva negatiivisuus ja kokonaisvaltainen pahoinvointi, onko se enää sen arvoista? Joskus on uskallettava kuunnella sydämen ääntä.  Aion kuulostella sydäntäni ja  viedä samalla suunnitelmiani eteenpäin työn ohessa kaikessa hiljaisuudessa, saattaa olla että hyvinkin pian tulee se päivä kun levitän siipeni ja lähden lentoon :)